Sähkövalon aikakausi

1. Sähkövalon alkumetrit

Ensimmäinen tunnettu sähkövalon kehittäjä oli saksalainen Otto von Guericke, joka havaitsi vuonna 1650, että rikkipalloa hangattaessa sähkö aiheuttaa heikkoja valoilmiöitä. Englantilainen Sir Francis Hauksbee puolestaan onnistui vuonna 1710 tuottamaan hankaamalla purkaussäteilyä lasipallossa, josta oli ilma pumpattu pois ja johon oli lisätty elohopeaa. Vuonna 1752 Benjamin Franklin sai vielä lisätodisteita sähkön avulla tuotetulle valolle keräämällä ukonilmassa sähkövarausta Leydenin pulloon.

1800-luvun alussa tehdyt havainnot johtivat siihen, että sähkövalon kehitys jakautui kolmeen erilliseen suuntaan: hehku-, kaaripurkaus-, ja purkauslamppuun.

Vuonna 1808 Sir Humprey Davy havaitsi, että pariston napoihin kytkettyjen hiilikärkien väliin syttyi häikäisevä valokaari. Tämän ilmiön perusteella kehitettiin ensimmäinen sähköllä toimiva valonlähde, hiilikaarilamppu, joka oli suosittu erityisesti ulkovalaistuksessa ja suurissa tiloissa. Koteihin ei hiilikaarilamppua voitu ajatella sen suuren kirkkauden takia.

Ensimmäisillä kaarilampuilla oli omat ongelmansa, jotka liittyivät yleensä hiilikärkien epätasaiseen palamiseen. Vuonna 1876 Venäläinen Jablochkoff rakensi kuitenkin ensimmäisen erittäin käyttökelpoisen kaarilampun. Tässä ns. Jablochkoffin kynttilässä kaarilampun hiilet olivat vierekkäin toisistaan eristettyinä, ja koska molemmat sauvat lyhentyivät yhtä nopeasti, ei tarvittu säätäjää tai säätölaitetta. Kun näitä kynttilälamppuja kytkettiin useita peräkkäin, saatiin kirkas valonlähde, joka paloin noin puolitoista tuntia. Kaarilamppuja käytettiin varsinkin kaupunkien katuvalaistuksessa 1900-luvun alkupuolella. Suomessa Jablochkoffin kynttilää esiteltiin helsinkiläisille jo 1878.